Viime vuosi oli lukemisenkin puolesta erinomainen! Pitkään aikaan en ole nauttinut lukemisesta niin kuin nyt. Toivottavasti tätä iloa riittää alkaneeseenkin vuoteen. Tässä lyhyt ja erittäin subjektiivinen katsaus kesäkuun jälkeen lukemiini kirjoihin.
Elina Backman: Kun kuningas kuolee / Kun jäljet katoavat
Iloinen dekkariuutuus! Etenkin esikoinen Kun kuningas kuolee on aivan mainio kesäjännäri, eikä tosikoinenkaan jää paljoa jälkeen. Jokin näissä muistuttaa Eeva Tenhusesta – ehkä kesä ja murhat!
Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä
Kirkkotrilogian ensimmäinen osa. En ole aivan varma pystyisinkö lukemaan tätä, jos olisin kirkon leivissä, mutta näin etäältä tämä on (genrensä mukaisesti) viihdyttävä teos! On naispappeuskeskustelua ja homokeskustelua ja Luther – anteeksi – Timoteus-säätiö. Matleena opiskelee ja valmistuu teologisesta tiedekunnasta, on papin puoliso ja neljän lapsen äiti. Hän ei, kuten ei Timoteus-säätiön leivissä työskentelevä puolisonsa Auliskaan, hyväksy naispappeutta. Papiksi Matleena on kuitenkin lukenut, eikä lehtoreiden töitä seurakunnissa enää ole tarjolla, joten Matleena joutuu todella miettimään, mitä hommia hän voisi tehdä. Jossain takaraivossa kaikertaa voimistuva ääni, että ehkäpä papin hommia kuitenkin. Matleena ja Aulis ovat tuttuja hahmoja omilta opiskeluvuosiltani ysäriltä, jolloin naispappeuskeskustelu oli vellonut jo kymmenisen vuotta. Pappia kyydissä -kirjan julkaisun aikaan (2009) naispappeus oli ollut mahdollista jo reilun parinkymmenen vuoden ajan. Nyt musta tuntuu, ettei naispappeudesta enää juuri väännetä (on naispiispojakin) mutta pappisystäväni tietänevät paremmin.
Juha Karila: Pienen hauen pyydystys
Mikä mainio teos! Omalakinen maailma, erinomainen draivi, sydämen sulattava murre ja ihan todella sympaattiset henkilöt ja muut otukset. Ydin silkkaa ihmisyyttä ja elämää. Ihan todella harvoin (jos koskaan) luen fantasiaa, onneksi ystävä suositteli. Mäkin suosittelen.
Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
Heikki kirjoittaa isästään Niklas Herlinistä kattavan, silti pojannäkökulmaisen henkilön. Heikki istuttaa isänsä tämän lapsuuden perheeseen ja lapsuuden kotiin Thorsvikiin, kuvaa nuoruuden hillumiset ja aikuistumisen ja opiskelut, kertoo perheen perustamisesta ja isästään isänä, toimittajana, rikkaan suvun vesana, kehitysvammaisten puolestapuhujana ja yhteiskunnallisena kommentoijana. Ja vähän myös metsästäjänä ja luontoihmisenä (linnuista puhutaan harmillisen ylimalkaisesti). Ja vaikka ihmiset, tilanteet (ja kaikki!) on toisia, niin tunnistin kirjasta levottoman, tupakoivan ja alkoholia reippaasti kuluttavan faijani.
Äkkikuolemissakin on yhtäläisyyksiä. Toisin kuin Heikki, mä muistan viimeiset hetket faijan kanssa. Oltiin oltu joulunvietossa mun lapsuudenkodissa. Mä olin 21 ja tympiintynyt. Faija istui keittiön pöydän ääressä toppavaatteet ja villapaita päällä, poltti tupakkaa ja teki lähtöä mökille. Mä olin lähdössä kotiini Helsinkiin ja huikkasin faijalle lähtiessäni ”Oo ihmisiksi”, niin kuin meidän perheessä oli tapana. Heikki kirjoittaa Niklaksen sanoneen usein erotessa: ”Älä mokaa ittees”. Sama viesti kummassakin toivotuksessa.
Tammikuun 24.päivä myöhään illalla soi puhelin. Äiti soitti, että on tapahtunut onnettomuus.
Ennen kaikkea kirja kertoo ikävästä.
Robert Galbright: Levoton veri
Tätä dekkaria odotin. Olen pitänyt aiemmista, Robin Ellacot ja Cormoran Strike ovat mainio kaksikko. Tämä opus oli vaan aivan liian pitkä. Uupumus valtasi sekä kirjaa pidellessä (noin 900 sivua) että juonenkäänteissä. Lisäksi on jo monta kirjaa sitten käynyt selväksi, että Robin ja Cormoran ovat toisilleen tarkoitetut. Jos seuraavan osan sivumäärä on säällinen, niin saatan antaa sille vielä mahdollisuuden. Mutta jos Robin ja Cormoran eivät siinäkään pariudu, lopetan tämän sarjan lukemisen.
Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Postuumisti julkaistu pienoisromaani tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka päättyy toisen ennenaikaiseen kuolemaan. Kirja perustuu Simone de Beauvoirin (Sylvie) ja Élisabeth Lanconin (Andrée) ystävyyteen. Sylvie ja Andrée tutustuvat ja ystävystyvät katolilaisessa tyttökoulussa. Molemmat ovat luokan priimuksia ja aluksi opettajien silmäteriä. Sylvielle Andrée on enemmän kuin ystävä. Hän odottaa suorastaan pakkomielteisesti Andréen vastauksia kirjeisiin, ja loma-aikoina, kun tytöt ovat erossa toisistaan, Sylvie pohtii mitä Andréelle elämästään ja tunteistaan kertoisi ja toisaalta sitä, mitä Andréelle mahtaa kuulua ja mitä hän mahtaa tehdä. Andrée suhtautuu ystäväänsä etäisemmin, on pitkiä aikoja kirjoittamatta ja tapaamatta. Kirja vie 1900-luvun alun tyttöjen ahtaaseen ja uskonnolliseen elämään: tytölle sallittiin opiskelu tiettyyn pisteeseen saakka, mutta koska tytön “ammatti” oli joko vaimo tai nunna, ei opiskeluun juuri kannustettu. Sylvien elämä oli vapaampaa kuin Andréen, joka on päsmäröivän äitinsä vallan alla. Kirjan alussa on Simone de Beauvoirin tyttären pienoisromaania taustoittavat alkusanat ja lopussa kuvia ystävyksistä. Pidin kirjasta, ystävyyden epätasapainosta ja ehdottomuudesta.
Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Aah, rakastan Kannelmäessä (kokonaisedulliset neliöhinnat!) asuvaa vakuutusmatemaatikko Henri Pekka Olavi Koskista. Koskinen on lopettanut vakuutusmatemaatikon hommat ja perinyt kuolleen veljensä huvipuiston – anteeksi, seikkailupuiston SunMunFunin. Seikkailua tosiaan on luvassa – kamalia käänteitä, pelottavia tilanteita, rikollisia velkojia, väkivaltaa ja kuolemia – mutta Koskinen ratkoo tilanteet vakuutusmatemaatikon pettämättömällä logiikalla. Aina logiikka ei hämmästyttävästi kuitenkaan päde ja silloin on luovittava tilanteen vaatimalla tavalla. Myös muut romaanin henkilöt ovat hykerryttäviä. Jäniskertoimen jatko-osa Hirvikaava on jo yöpöydälläni ja se lienee tämän vuoden ensimmäinen kirja, jonka luen.
Jenny Offill: Ilmastoja
Painava pieni teos. Päähenkilö Lizzie työskentelee kirjastossa, on huolissaan maailmasta ja läheisistään: miehestään, huumeriippuvaisesta veljestään ja tämän perheestä sekä pienestä pojastaan. Sekä suositun ilmastopodcastin kuulijoista, joiden kirjeisiin hänet on palkattu vastaamaan. Päiväkirjamaiset huomiot ovat tarkkoja, hauskoja, kevyitä ja arkisia. Eniten ahdisti se, miten Lizzie tarkkaili veljensä silmien kirkkautta nähdäkseen tämän raittiuden asteen. Offillin esikoinen Sylvien pohdintojen jaosto (2018) menee lukulistalle.
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Vahva nainen, vahva, hitaasti auki keriytyvä pysäyttävä tarina sekä reilusti lintuja ja lampaita. Jake Whyte on itsenäinen, lihaksikas, pitkä ja miesten maailmassa pärjäävä nainen, joka paennut Australiasta Englantiin lammasfarmariksi. Joku tai jokin tappaa hänen lampaitaan. Kirjassa kerrotaan erakoituvan Jaken ponnisteluista lampaiden tappajan selvittämiseksi sekä siitä, mikä on saanut hänet lähtemään Australiasta toiselle puolelle maapalloa. Lopulta tarinat yhtyvät, eikä yllätyksiltä vältytä. Wyldin kieli on täsmällistä, suorasukaista ja eritteistä. Pidin. Paljon.
Satu Rämö: Talo maailman reunalla
Aivan mahtavaa eskapismia tämä Talo maailman reunalla. Haluaisin olla kuin Satu Rämö: eräillä maailman laitamilla ja olla unelmahommissa. Tai mullahan on unelmaduuni, mutta ei sillä lailla vapaa kuin Rämöllä. Mökki, korona ja ilmastokriisi ovat tosin tehneet matkustamisesta henk. koht. aika vähän kiinnostavaa, mutta Islantiin haluaisin. Islantiin ja Lofooteille. Ja Kreikkaan. Ja ehkä vielä kerran elämässäni eteläiseen Afrikkaan. Vielä vinkkinä Satu Rämölle (Autoretkellä – luvun perusteella) ja muille vessafasiliteettien ulottumattomissaa kulkeville naisille: pStyle -pissakouru on aivan lyömätön, kun pissahätä iskee.
Levy, Deborah: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946
julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”
Omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Aiheina Levyn kirjoittaminen (kiinnostavaa) ja lapsuus Etelä-Afrikassa (erittäin kiinnostavaa). Toi mieleeni Rachel Cuskin trilogian – ehkä siksi että molemmissa on keski-ikäinen naiskirjailija. Pieni ja ohut, ilmava ja tiheä teos. Lukulistalle menee myös Levyn Uiden kotiin -romaani.
Gorman, Amanda: Kukkula jolle kiipeämme : virkaanastujaisruno kansakunnalle
Tämä runo oli nopeasti luettu. Oli pompöösi ja amerikkalainen, mutta silti lukiessa meni kylmikset. Uppoaa siis pohjoismaisen hyvinvointivaltionkin kasvattiin, vai mitä mieltä olette:
Yksi on kuitenkin varmaa: Jos yhdistämme armon tarmoon ja tarmon toteen, on perintömme rakkaus, muutos lastemme synnyinoikeus.
ja
Jos aikamme vaatimukset aiomme täyttää, tietäkäämme, että voitto ei kaipaa peistä, kaipaamme siltoja joilla yhdessä seistä.
Brotherus, Hanna: Ainoa kotini
Odotin tämän lukemista tosi paljon, mutta petyin. Tunnistin tekstistä kyllä tosi monta naisen elämään liittyvää asiaa, lähimmiltä tuntuivat äitiyteen ja syömiseen liittyvät kokemukset. On hämmentävää miten erityisesti syömiseen, syömisen tarkkailuun ja painoon liittyvät asiat tuntuivat todella tutuilta. Mulla ei ole ollut syömishäiriötä, mutta tiedän aika tarkkaan kuinka paljon kaloreita mikäkin ruoka sisältää ja olen myös tosi hyvin kartalla siitä, mihin kohtaan naisten universaalilla painojanalla asetun: olenko ympäristöäni painavampi vai kevyempi. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni tähän huomiota noin 11 vuotiaana.
En enää muista miksi kirja loppujen lopuksi jäi etäiseksi. Ehkä siinä oli liikaa kaikkea, liikaa minää, liikaa vellomista ja liikaa märehtimistä.
Giordano, Paolo: Jopa taivas on meidän
Vetävä teos ystävyydestä, nuoruudesta, rakkaudesta, lahkolaisuudesta, rakkaudesta, vihasta, aatteesta, riippuvuuksista. Torinolainen Teresa matkustaa kesäksi isoäitinsä luo Etelä-Italiaan Apuliaan. Isoäidin naapurissa asuu outo uskonnollinen perhe, jossa on kolme poikaa Nicola, Tommaso ja Bern. Nelikosta tulee erottamaton, kunnes väistämätön tapahtuu ja lopulta tulee myös kesä, jolloin Teresa ei matkusta Apuliaan. Silti nuoret eivät pääse irti toisistaan. Teos on runsas ja siksi ehkä vähän uuvuttavakin.
Liksom, Rosa: Väylä
R a k a s t i n! Kieltä, josta en läheskään kaikkia sanoja ymmärtänyt, pakomatkalla kulkevia, kuolemanpelkoa, hengissä olemisen riemua ja ennen kaikkea lehmiä. Lehmät – niiden paimentaminen, niihin kohdistuva rakkaus ja huolenpito olivat kirjassa parasta. Kun olin pieni, mummolassani oli karjetallinen lehmiä. Vuonna 82 syntyneet vasikat saivat N:llä alkavan nimen. Sain keksiä yhdelle vastasyntyneelle nimen, ja valintani oli Nuppu. Muistan vieläkin miten ahnaasti vasikka imi peukaloa ja miten karkea sen kieli oli. Toinen lehmämuisto liittyy kesään ja laitumiin. Reilusti vanhemmat pikkuserkut yllyttivät meitä pienempiä hyppäämään tasajalkaa lehmänläjiin, jotta näkisimme miten hienosti paska roiskuu. Roiskuihan se, mutta mummo ei ilahtunut. Myöhemmin, taisin olla jo aikuinen, mummo totesi pihakeinussa istuessaan, että kyllä se niin haaleaa teki, kun lehmät lähtivät (luopuivat lehmistä sukupolvenvaihdoksen myötä). Varmasti teki haaleaa. Tärkeä eläin.
Puikkonen, Emma: Musta peili
En muista miten tai miksi tulin tarttuneeksi tähän kirjaan, mutta se osoittautui hyväksi valinnaksi. Todella kiinnostavat päähenkilöt (naiset) kolmella eri aikakaudella kietoutuvat kaikki tavalla tai toisella öljyyn. Teos on siis ilmastokriisiteemainen, muttei saarnaavalla vaan yllättävällä tavalla. Hollantilainen Lotte Teer elää lapsuuttaan 70-luvun öljykriisin keskellä. Norjalainen Astrid Fuglesang on tulevaisuuden aktivisti, joka soluttautuu öljynporauslautalle ja aloittaa somevallankumouksen öljyteollisuutta vastaan. Kolmas kirjan henkilöistä perustuu todelliseen henkilöön Ida Tarbelliin (1857-1944). Ida Tarbell oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja, ja hän paljasti Rockefellerin Standard Oil Companyn väärinkäytökset. Välissä on lyhyitä kappaleita, joissa Puikkonen antaa äänen öljylle. Täytyy todeta että naiset ovat öljyä kiinnostavammat. Mutta kaiken kaikkiaan siis hengästyttävän hyvä!
Saisio, Pirkko: Passio
Suvi Ahola sanoi tästä että ihana lukuromaani, ja sitähän tämä kyllä oli. Kieli on pakotonta, havainnollista ja soljuvaa. Päähenkilöistä oli helppo pitää, vaikka osa heistä oli kyllä varsin ikäviä. Se, että luen pääasiassa työmatkoilla bussissa, ei kuitenkaan tehnyt lukukokemukselle hyvää: kirja on turhan paksu mukana kannettavaksi ja präntti pientä hämärässä dösässä tihrustettavaksi. Lisäksi jumahdin Golubje Selon pieneen luostarikylään, niin etten millään päässyt sieltä pois.
Wyld, Evie: Me olemme susia
Ehkei Kaikkien laulavien lintujen veroinen, mutta aivan mieletön teos silti. Kamala, raaka, toiveikas. Wyld kertoo kolmen eri aikana eläneen naisen tarinan. Sarah on punatukkainen, noitana pidetty, nuori nainen 1700-luvun Skotlannissa. Ruth on päätynyt vaimoksi North Bervickiin, pieneen skotlantilaiseen rannikkokylään isoon taloon kahden pojan äitipuoleksi. Ruthin tila on ahdas; kyläläiset seuraavat, tietävät, ja tuntevat, mies on paljon matkoilla ja äitinä olemisen tapa bonuslapsille hakusessa. Liittolainen ja ystävä löytyy kotiapulaisesta Bettystä. Vivianne puolestaan on saanut edellisten polvien poistumisen jälkeen tehtäväksi North Berwickin talon tyhjentämisen ja siivoamisen myyntiä varten. Wyld kuvaa vuosisatoja kestänyttä naisiin kohdistunutta rajua ja sitkeää väkivaltaa. Kukaan kirjan naisista ei siltä välty. Wyldin henkilöt ovat hurjia, haavoittuneita, rikki. Silti eheitä ja kokonaisia. Evie Wyld on tämän vuoden kiinnostavin kirjailijatuttavuus.
kasitoita.wordpress.com 