Tikli & tapani

Uudet kynttilälyhdyt.

Uudet kynttilälyhdyt.

Pidin kirjasta kovasti. Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin luin opiskelijana, 90-luvun alkupuolella, ja olin aivan tavattoman vaikuttunut. Tikli ei tehnyt ehkä aivan yhtä järisyttävää vaikutusta, mutta oli yhtä kaikki tosi tosi hyvä.

Kirjan päähenkilö on Theo Decker, jonka elämää seuraamme 13-vuotiaasta aikuiseksi. 13-vuotias Theo on äitinsä kanssa matkalla kouluun, jossa on tarkoitus keskustella Theon määräaikaisesta erottamisesta. Rankkasade yllättää heidät ja he juoksevat sadetta pakoon Metropolitan Museum of Art -museoon. Taidehistoriaa opiskellut äiti päättää käyttää tilanteen hyödyksi ja ostaa liput museoon. Hän pitää Theolle innostuneen esitelmän Carel Fabritiuksen (1622-1654) maalauksesta Tikli. Theo olisi paljon mieluummin nauttinut aamupalasta kuin taiteesta eikä jaa äitinsä innostusta. Sen sijaan hän huomaa vanhan miehen seurassa kulkevan tytön (kirkkaan punainen tukka, ilkikuriset ja oudot kasvot, hunajanruskeat silmät). Äiti päättää vielä käydä vilkaisemassa Rembrantin Anatomian oppituntia, mutta Theo jää notkumaan punatukkaisen tytön ja tämän seurassa olevan vanhan valkohapsisien miehen lähettyville.

Seuraavassa hetkessä museossa räjähtää. Äiti kuolee (käy ilmi vasta myöhemmin), mutta Theo selviää hengissä. Toettuaan hän havaitsee pimeyden, rojun ja pölyn keskellä kuolemaa tekevän miehen (tytön seurassa ollut vanhus). Miehen vieressä maassa on Tikli. Vanhus luulee Theoa tytöksi, hourailee ja puhuu sekavia – ilmiselvästi menneisyyden asioita. Hän kehottaa Theoa ottamaan maalauksen (tarkoittaen jotakin muuta, toisessa ajassa ja paikassa ollutta tavaraa), käärimään sen sanomalehteen ja pakkaamaan matka-arkkuun. Lopuksi mies vielä ottaa kultasormuksen sormestaan ja sanoo ”Hobart & Blackwell” sekä kehottaa painamaan vihreää kelloa. Vanhus korahtaa ja kuolee. Theo yrittää etsiä äitiään, muttei löydä ja onnistuu lopulta harhailemaan ulos museosta Tikli ja sormus mukanaan.

Räjähdyksestä alkaa Theon äiditön elämä. Isä on juoppo ja hulttio, joka on jättänyt perheensä. Äiti ja Theo ovat – tai olivat olleet – kiinteä kaksikko, toisilleen ainoat.

Ensin Theo asuu rikkaan koulutoverinsa luona Park Avenuella, sitten isä ja tämän uusi naisystävä hakevat Theon luokseen Las Vegasiin. Ennen Vegasiin muuttoa Theo etsii liikkeen ”Hobart & Blackwell” (antiikkikauppa), soittaa vihreää kelloa ja antaa oven avanneelle miehelle, Hobielle kultasormuksen. Miehen luona asuu räjähdyksessä pahoin vammautunut punatukkainen tyttö Pippa.

Las Vegasissa Theo tutustuu ikäiseensä poikaan, ukrainalaiseen Borikseen. Theon isä ja tämän nainen ovat paljon pois kotoa (Theolle on epäselvää missä) ja Theo saa pärjätä pääasiassa itsekseen. Myös Boriksen alkoholisoitunut isä työskentelee muualla, joten poikien on pärjättävä keskenään. He juovat vodkaa, varastavat ruokaa ja herkkuja, käyttävät huumeita, lintsaavat koulusta ja katselevat elokuvia.

Lopulta Theon isä kuolee ja Theo tekee pitkän ja vaivalloisen matkan itsekseen takaisin New Yorkiin. Hän jää Hobien luo. Koko ajan Tikli kulkee hänen mukanaan, samoin kuin pelko paljastumisesta.

Koskettavinta kirjassa oli teinipoikien, Theon ja Boriksen, välinen ystävyys sekä Theon pakkomielteinen ja yksipuolinen rakkaus Pippaan. Ja tietysti äidin kaipuu. Nuori Theo näkee unia äidistä, tai oikeammin poissa olevasta äidistä; äidistä joka istuu ohi ajavassa taksissa, joka ei odota tapaamisesta myöhästynyttä Theoa ja joka ei vastaa puhelimeen. Unet pysähdyttivät, vaikka ne vain mainittiin sivun puolikkaassa.

Oma isäni kuoli kaksikymmentä vuotta sitten tammikuussa. Tapaninpäivänä näin hänet viimeisen kerran. Olin lähdössä lapsuudenkodistani Helsinkiin ja faija oli lähdössä mökille. Hän istui keittiönpöydän ääressä ja veti kenkiä jalkaan. ”Ole ihmisiksi”, mä sanoin lähtiessäni. ”Aina”, hän vastasi ja hymyili.

Minäkin näin unia pitkään kuoleman jälkeen ja monta vuotta aina joulun ja tammikuun kieppeillä. Unissa oli aina sama juju: tiesin että faija tulee kuolemaan, mutta ikinä en ehtinyt paikalle ajoissa. Kolme unta muistan yhä, osin erittäin yksityiskohtaiseksi, vaikken ole niitä ole enää vuosikausiin nähnyt. Yhdessä faija teki itsemurhan. Sain viestin käsiini vielä kun hän oli elossa, mutta en ehtinyt ajoissa paikalle. Toisessa faija jäi sotavangiksi (silloin oli Jugoslavian sota) ja teloitettiin. Kolmannessa lääkäri antoi vain vähän elinaikaa. Diagnoosia en tosin muista.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, suurin suru ja ikävä ovat laantuneet jo aikaa sitten. Silti välillä tulee mieleen että miltä faija näyttäisi nyt, lähes seitsemänkymppisenä? Vieläkö hänen kanssaan tulisi riideltyä ja miten ihmeessä hän selviytyisi yhteiskunnassa, jossa missään ei saa enää polttaa?

20141223_200225

Sanna

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s