Kässä-ässien muotiviikko

Viikon ohjelmassa kerhollamme oli Helsinki Dresses -näyttely Laiturilla sekä kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festareilla esitettyä muotidokkaria.

Helsinki-puvut olivat kiinnostavia, vaikka niitä oli vain kourallinen. Puvut tosiaan olivat saaneet innoituksensa helsinkiläisistä taloista – talojen koristeet ja värit sekä muutamien talojen kohdalla rakenteetkin toistuivat puvuissa. Sitä, miten Anne Mustarastas on päätynyt näkemään talot pukuina, en pysty käsittämään, mutta yhdelle meistä ässistä yhteys oli ilmiselvä.

20140924_160641

Kaikki puvut oli tosi hienosti tehty. Ihastelimme paanukattopuvun paanuja, Kampin kappeli -puvun paidan hiuslaskoksia. Mun suosikki saattoi olla ruosteisen rouhea Ratakatu 10 ja sen inspiroima höyrypunk-asu.

20140924_160612

Olen miettinyt paljon tätä muoti-asiaa ja tullut siihen lopputulokseen, että tyyli on muotia kiinnostavampaa. Ratkiriemukkaasti tämä käy ilmi mainiossa dokkarissa Advanced Style. Dokumenttia edeltänyt blogi oli mulle ennestään tuntematon, mutta lisäsin sen heti lukulistalle. Blogissa valokuvaaja Ari Seth Cohen kuvaa New Yorkin vanhoja tyylikkäitä naisia ja nyt nämä vanhat rouvat esiintyvät myös dokumentissa. Osan tyyli on aivan pimeä: yksi askartelee koruja ja asusteita vessapaperirullista, toinen on tehnyt omista hiuksistaan itselleen tekoripset.

Paitsi tyyliä dokumentti käsittelee myös ikääntymistä. Yksi leideistä sanoo, ettei naisten kannattaisi pelätä vanhenemista, sillä vanhana kaikki on parempaa. Jotenkin tämä osui muhun. Vaikka neljäkymmentä tuli ja meni, poden ilmeisesti yhä jonkinlaista ikäahdistusta. Musta on käsittämätöntä miten näin nuorella on noin vanhat lapset, näen unia, joissa kuopus on kolme vuotta vanha ja kiipeää syliin ja muistelen kaikkia söpöyksiä mitä pojat ovat pienenä sanoneet. Toisaalta en tosiaan haluaisi enää olla taaperoikäisten äiti enkä kyllä kolmenkymmenenkään.

Muotiviikon kohottavin kokemus oli (kaikesta edellä sanotusta huolimatta) ihanaakin ihanampi Frédéric Tchengin ohjaama dokumentti Dior and I. Kauniimpaa elokuvaa ei voi olla. Olo oli katsomisen jälkeen suorastaan henkistynyt. Dokumentti kertoo hektisestä kahdeksasta viikosta, jolloin Diorin uusi suunnittelija Raf Simons tekee ensimmäistä haute couture -näytöstään vuonna 2012. Dokumentti on lumoava, sen mukana pääsee ompelijoiden matkaan näkemään, miten muutamalla nuppineulalla luodaan silhuetti puvulle, joka piirretään kahisevalle kaavapaperille ja jonka toimivuus testataan valkoisella toilé-kankaalla ja joka lopulta puetaan mallin päälle. Käsityön ja ammattilaisten määrä tässä taianomaisessa prosessissa on aivan valtava.

Dokumentista seurasi into ommella.  Toistaiseksi into ei ole jalostunut toiminnaksi, mutta kuin tilauksesta sain varausjonosta kaksi Jenny Hellströmin ompelukirjaa. Voi olla että nämä kirjat on ostettava omiksi.

Dokumentti toi myös pakottavan tarpeen päästä Pariisiin. Olen käynyt Pariisissa Jannen kanssa 18-vuotiaana. Söimme patonkia ja tonnikalaa, ostimme Asterixin perusteella brut-kuohuviiniä (opimme samalla mitä brut tarkoittaa), istuimme Sacré-Coeurin portailla, yritimme kahlata Louvren läpi ja kiersimme kirpputoreilla. Matkasta 23 vuoden takaa on jäänyt hämmentävän tarkkoja muistikuvia. Ehkä siksi että se oli ensimmäisemme.

Kirppislöytö. Valokuva-albumissa lukee "todella muodikas"

Kirppislöytö. Valokuva-albumissa lukee ”todella muodikas”

pariisissa_janne

 

 

Sanna

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käsityöt, Muu elämä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s