Pureman semiotiikkaa

Kukaan tuskin enää muistaisi, jos Luis Suárez olisi lyönyt Giorgi Chielliniä Brasilian MM-kisojen Italia-Uruguay-pelissä. Sen sijaan Suárez puri, ja siitä puhutaan vielä pitkään vaikkei teko vastustajaa juuri vahingoittanutkaan. Miksi Suárezin näykkäisy laskee maailman tämän hetken ehkä parhaan jalkapalloilijan markkina-arvoa 28 miljoonalla eurolla? Miksi yhtä vaaraton käsillä töytäiseminen olisi herättänyt vähemmän huomiota? Selitys voi piillä siinä, että symbolisesti puraisu uhkaa koko sivilisaatiomme olemassaoloa.

Strukturalisessa antropologiassa katsotaan, että ihmismieli organisoi ajattelua ja inhimillistä kulttuuria vastakohtien kautta. Tästä näkökulmasta Suárezin näykkäisyn synnyttämä inho pohjautuu syvään juurtuneisiin käsityksiimme ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta.

Olet mitä kokkaat

Suárezin pureman analyysi kannattaa aloittaa Claude Levi-Straussin kuuluisasta ruokakolmiosta:

levistrauss

Levi-Strauss luokittelee ruokaa kahden vastakohtaparin avulla: työstämätön/työstetty ja luonnon/ihmisen tekemä. Raaka liha ”valmistuu” luonnossa mätänemällä, ja ihmiskulttuureissa liha valmistetaan ruoaksi kypsentämällä.

Keittäminen hajottaa lihan samaan tapaan kuin luonnollinen mätäneminen, mutta keittämiessä tarvitaan myös ihmistä ja kulttuuria: tulen kypsyttävä vaikutus välittyy lihaan veden kautta, ja vesi kiehuu ihmisen valmistamassa astiassa.

Savustaminen on keittämisen kaltainen hidas tapa kypsentää raaka liha ruoaksi, mutta välittäjänä on veden sijaan ilma. Paahdettaessa tai grillattaessa liha on suorassa kontaktissa tuleen ilman välittäjäaineita. Lihaa kypsytetään tulella vain hetken, eli sitä työstetään vähemmän. Paahtamisesta vastaavat tyypillisesti miehet ja liha tarjotaan vieraille, kun taas keittäminen on naisten vastuulla ja keitetty liha nautitaan perheen kesken.

Levi-Straussin luokittelun pointtina on se, että ihmisillä ruoan valmistus ja syöminen perustuvat tietyllä tavalla rakentuneisiin sosiaalisiin sääntöihin, kun taas eläimet syövät mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Syömistä ja kokkaamista ohjaavat rakenteet toistuvat myös muissa sosiaalisissa suhteissa, ja siksi samaa luokittelua voidaan soveltaa minkä tahansa elämänalueen merkitysjärjestelmiin.

Muun muassa miehiin ja naisiin liittyvistä valtarakenteista on kirjoitettu samasta näkökulmasta paljon. Naiset ja naiseus yhdistetään tyypillisesti luontoon (”äiti maa”) ja tunteisiin, miehet kulttuuriin ja järkeen. Näin varsinkin antiikista ja kristinuskosta ammentavassa eurooppalaisessa kulttuurissa.

Eurooppalaiset ovat katsoneet edustavansa kulttuuria ja ”sivistystä” myös suhteessa ”luonnollisempiin” ei-eurooppalaisiin. Kolonialismin aikakaudella ”luontoa” edustavat muut mantereet visualisoitiin eurooppalaisessa kuvastossa naisiksi, joita Euroopan sivistyskansat valloittavat ja kontrolloivat.

Olet mitä lyöt

Soveltakaamme nyt Levi-Straussin mallia Luis Suáreziin ja hänen tapaansa reagoida ärsyttäviin tyyppeihin puremalla. Levi-Strauss analysoi ruoan valmistusta siksi, että kyseessä on aidosti universaali inhimillinen toiminta. Samaa voi sanoa myös väkivallasta: ei ole yhteiskuntaa, joka ei tavalla tai toisella sääntelisi ihmisyksilöiden välistä väkivaltaa.

Ruokakolmion suarezoitu versio näyttää tältä:

suarezoitu ruokakolmio

Esimerkissämme raa’an lihan paikalla on ns. ärsyttävä tyyppi, jonka ärsyttävyyttä voidaan työstää joko kulttuuria tai luontoa lähellä olevin aggression muodoin. Kolmion kärjessä on fyysisesti työstämätön aggressio, kuten nakkikioskiörinä tai eteläafrikkalaisen toyi toyin ja maorien sotatanssien kaltaiset hienostuneemmat tavat ilmaista aggressiota ilman varsinaista väkivaltaa.

Työstämätön aggressio on luonnon ja kulttuurin välissä. Sitä esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä: molemmat käyttävät ei-fyysistä aggressiota fyysisellä väkivallalla uhkaamiseen, yksilöiden välisen hierarkian sääntelyyn ja moniin muihin tarkoituksiin.

Ihmisyhteisöissä ei-fyysinen, työstämätön aggressio liitetään grillaamisen tavoin miehiin. Sitä pidetään oikeassa kontekstissa sosiaalisesti hyväksyttävänä käytöksenä, ja keinoa käytetään jossain määrin myös jalkapallokentällä. Koska ei-fyysisestä aggressiosta puuttuu fyysinen työstäminen, se ei välttämättä poista ärsyttävän tyypin ärsyttävyyttä – samaan tapaan kuin keitettyä lihaa vähemmän työstetty grillattu mediumpihvi on lähempänä raakaa lihaa.

kolmioiden vertailua eifyysinen

Aggressio voidaan kohdistaa ärsyttävään tyyppiin myös fyysisesti. Fyysisessä aggressiossa tarvitaan ruumiillinen välittäjä – esimerkiksi kädet tai hampaat – samaan tapaan kuin lihan työstämiseen tarvitaan välittäjäksi astiaa, vettä tai ilmaa. Väkivaltaan ryhtyvä henkilö olettaa, että mitä voimakkaampaa hänen aggressionsa fyysinen työstäminen on, sitä varmemmin ärsyttävä tyyppi lakkaa olemasta ärsyttävä joko pelon, kivun, nöyryytyksen, toimintakyvyn menetyksen tai äärimmillään kuoleman seurauksena.

Kulttuuria lähempänä oleva fyysisen aggression muoto on toimia nopeasti ja määrätietoisesti niin, että tyyppi putoaa siihen paikkaan. Vastustajan pudottaminen tehdään yleensä lyömällä, käyttäen joko käsiä tai tähän tarkoitukseen hyväksi havaittuja työkaluja.

kolmioiden vertailua pudotettu

Miksi juuri käsien käyttö liittää väkivallan kulttuuriin? Siksi, että käsienkäyttökykyä pidetään yhtenä inhimillisen kulttuurin peruspilareista. Ihmisten aikakausi alkoi, kun esi-isämme nousivat jaloilleen ja vapauttivat kätensä työkalujen käyttöön ja saaliin kantamiseen pitkien välimatkojen päästä. Käsien ja niiden pitelemien työkalujen käyttö lyömiseen vähensi luultavasti samalla hampaiden merkitystä väkivallan välineenä.

Jossain vaiheessa ihmiset ryhtyivät hyödyntämään käsiänsä muksimisen ja kantamisen lisäksi myös ruoan kypsentämisessä, jolloin hampaille oli aiempaakin vähemmän käyttöä. Kulmahapaat alkoivat pikku hiljaa pienentyä ja aivot suurentua. Käsien ja työkalujen käyttö monipuolistui entisestään, ja muun kuin ruuan pureminen jäi eläimille.

Pudottamiseen ja pudottamistilanteisiin on olemassa tukku kulttuurisia sääntöjä. Sääntöjen mukaan jaetut nyrkiniskut voivat tuoda lyöjälle kunniaa, mainetta ja mammonaa. Pudottajat ovat yleensä miehiä.

Kulttuurisesti arvostetussa pudottamisessa pyritään usein paitsi tehokkuuteen, myös tiettyyn inhimillisyyteen: esimerkiksi metsästyksessä on tärkeää, että saalis kuolee nopeasti ja ilman turhaa kärsimystä. Nyrkkeilijä lopettaa takomisen heti, kun vastustaja menettää tajunsa. Jos aggression perusteena on tyypin ärsyttävyys, voimaa tulee käyttää vain sen verran että ärsyttävyys poistuu.

Olet mitä puret

Luontoa lähellä oleva tapa fyysisen aggression kohdistamiseen on raatelu. Eläimet käyttävät raateluun yleensä hampaitaan, sillä niillä ei ole ihmisten kykyä käyttää käsiään. Eläimillä raatelu voi jatkua myös sen jälkeen kun uhri on jo surmattu, sillä raatelun tarkoituksena on uhrin paloittelu ja syöminen.

Ihmisellä vastaavaa tarvetta ei ole, ja siksi ihmisen tekemän raatelun merkitykset liittyvät puhtaasti väkivaltaan itseensä: sen tarkoituksena on tehdä väkivallasta brutaalimpaa ja sääntelemättömämpää.

kolmioiden vertailua raadeltu

Pureminen liitetään siis vaistoihin, luontoon ja eläimiin. Ihmisyhteisöissä hyvääkään raatelijaa ei kunnioiteta. Puremisesta ei kisata lyömisen tapaan olympialaisissa, eikä taitava hampaidenkäyttö lisää nykyihmisen lisääntymis- ja pariutumismahdollisuuksia. Ihmisyhteisössä pureminen on yleensä hyväksyttävämpää naisille ja lapsille, jotka liitetään niin ikään luontoon ja luonnollisuuteen.

Naisten välisen fyysisen väkivallan stereotypia on ns. kissatappelu, jossa aggressio kohdistetaan vastustajaan raatelun omaisesti esimerkiksi puremalla, kynsimällä ja tukasta repimällä. Stereotypian mukaan kissatappeluissa ei piitata miehiseen väkivaltaan liittetyistä käyttäytymissäännöistä ja kunniakäsityksistä.

Luis Suárezin tapauksessa ympäröivä yhteisö ymmärtää jossain määrin myös purevaa miestä, sillä hänet tunnetaan katujen kasvattina ja sivistyneen yhteiskunnan laitamilla kasvaneena luonnonlapsena.

Lasten puremistaipumus on osoitus siitä, että pureminen on niin eläimille kuin ihmisillekin luonnollinen ja myötäsyntyinen väkivallan muoto. Lapsi lakkaa puremasta, kun hän saa puremisestaan palautetta ja oppii purkamaan aggressioitaan järjestäytyneen ihmisyhteisön hyväksymällä tavalla. Koska Luis Suárez on taustaltaan köyhä ja huono-osainen, voidaan ajatella että häneltä on jäänyt tämä oppi saamatta.

Uruguayn presidentti Jose Mujica kuvasi Suárezin rankaisseita jalkapalloherroja seuraavasti: ”Tämä porukka ei koskaan anna hänelle anteeksi, sillä hän ei koskaan mennyt yliopistoon, hän ei ole koulutettu ja hän kasvoi kentällä. Hän on luonnollinen kapinallinen joka ilmaisee vihansa luonnollisesti.”

Jalkapallo on sotaa

Suurimmalle osalle jalkapallomaailmaa Suárezin luonnonlapseus ei oikeuta puremista tai anna perustetta lievempään rangaistukseen. Tällekin saattaa löytyä selitys ihmisyhteisöjen varhaishistoriasta.

On arveltu, että joukkueurheilu on kehittynyt esihistoriallisten heimojen välisestä sodankäynnistä. Ensimmäiset joukkuepelit antoivat kilpailevien heimojen miehille mahdollisuuden ratkaista erimielisyytensä ja osoittaa urheutensa yhdessä sovituin säännöin, joiden noudattamista valvoo riippumaton kolmas osapuoli (nykyurheilussa tuomari).

Joukkueurheilu voidaan nähdä edelleen verettömänä, ritualisoituna sodankäyntinä. Joukkueurheiluun ja urheilun fanittamiseen liittyvissä tavoissa, symboleissa ja kielenkäytössä on paljon yhtymäkohtia sodankäyntiin ja sotajoukkoihin.

Muinaisissa heimosodissa jokainen heimon jäsen oli automaattisesti konfliktin osapuoli, eikä kukaan voinut seurata sotimista sivustakatsojana. Kun nykyajan jalkapallofani katsoo peliä televisiosta, voittavaa joukkuetta seuraavien fanien testosteroiniarvot ovat yhtä korkealla kuin joukkueen pelaajilla, ja häviävän joukkueen pelaajien ja fanien testosteroinitasot laskevat. Fanien aivot olettavat siis, että myös he ovat taistelun aktiivisia osapuolia, vaikka taistelu käytäisiin toisella mantereella.

Peliä paikan päällä seuraavat fanit ovat aivan aidosti pelin osapuolia, sillä joukkueet hyötyvät tutkitusti ns. kotikenttäedusta. Ilmiön taustalla saattaa olla sama asetelma kuin oikeissa sodissa: ”kotikentällään” sotilaat taistelevat hyökkäävää osapuolta kiivaammin, sillä heillä on taistelussa paljon enemmän menetettävää. Kotikenttäänsä puolustava heimo menettää hävitessään kaiken, kun taas hyökkääjä voi aina siirtyä valloittamaan muita alueita.

Maailmanjärjestys horjuu

Jalkapallon viralliset säännöt kieltävät sekä puremisen että lyömisen, mutta ympäröivään kulttuuriin kiinteästi kuuluvaa lyömistä siedetään ja ymmärretään paremmin kuin puremista. Varsinkin, jos lyömiselle on sopiva perustelu, kuten oman tai naispuolisten sukulaisten kunnian puolustaminen.

Itse puremistakin vaikeampi jalkapallomaailmalle tuntuu olevan hyväksyä sitä, että sekä Luis Suárez että hänen maanmiehensä vähättelivät tapahtuneen vakavuutta. Suárez itse rinnasti puremisen tuoreeltaan lyömiseen ja totesi, että tällaisia asioita tapahtuu rangaistusalueen sisällä. Uruguaylaiset pitivät rangaistusta vääränä ja antoivat kotiinsa palanneelle Suárezile sankarin vastaanoton. Uruguayn presidentin mukaan Suárezin tulisi voida toimia kentällä luonnonlapsen tavoin ilman, että häntä rangaistaisiin siitä erityisen ankarasti.

Uruguaylaisten vankkumaton tuki Suárezille uhkaa nykypäivän heimojen maailmanjärjestystä, jossa ristiriidat ratkaistaan verettömästi ja sivistyneesti jalkapallon avulla. Pureminen tuomitaan ankarasti, sillä sen hyväksyminen siirtäisi jalkapallon järjestäytyneen kulttuurin piiristä villiin luontoon. Ristiriitaa syventää se, että Suárezin puolustajien mukaan hänellä on oikeus olla yhtaikaa osa luontoa ja osa jalkapalloa.

Jos ”sivistynyt” jalkapallomaailma hyväksyisi tämän vaatimuksen, jalkapallo ei edustaisi enää kulttuuria ja toimisi oikeiden sotien korvikkeena, vaan siirtäisi ihmiskuntaa lähemmäs nelijalkaisia. Siitä tulisi eläimellisyyden, anarkian ja kaaoksen symboli.

Suárezin tuleva (eurooppalainen) seura tuleekin taatusti pitämään huolen siitä, että mies katuu tekoaan vielä näkyvästi ja lupaa, ettei moinen raatelu toistu enää koskaan.

Luonto pahis, kulttuuri hyvis?

Uruguaylaisten FIFAan kohdistamat kolonialismisyytökset palauttavat mieleemme sen, että kulttuuri/luonto-jakoa on käytetty myös eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten välisten valtarakenteiden kuvaamiseen ja perustelemiseen. Jalkapallomaailman säännöt tulevat rikkaasta Euroopasta, ja niiden laatijat syrjivät uruguaylaisten mukaan tietoisesti köyhemmistä, ei-eurooppalaisista maista tulevia joukkueita ja niiden ”luonnollisia” pelaajia.

Kun Suárezin puolustajat julistavat luonnonlapsensa korruptoituneen ja aristokraattisen FIFAn kolonialistisen riiston kohteeksi, he hyödyntävät samaa luonto-kulttuuri ja köyhä-rikas -vastakkainasettelua, jolla perinteinen kolonialismi perusteli ei-eurooppalaisten maiden alistamista. Suárezin tukijat kääntävät kuitenkin hierarkian päälaelleen. Asetelma saanee vastakaikua varsinkin sellaisissa köyhissä maissa, joissa vauraus, sivilisaatio ja kulttuuri samaistetaan lähinnä paikalliseen korruptoituneeseen eliittiin ja riistäväksi koettuun globaaliin talousjärjestelmään.

Luonnon ja kulttuurin välistä hierarkiaa ei koeta kaikkialla täsmälleen samanlaisena. Levi-Strauss etsi merkitysten universaaleja rakenteita, mutta universaalitkin rakenteet voivat elää ajassa. Köyhyyden ja luonnon alisteisuus vauraudelle ja kulttuurille kyseenalaistetaan nykyään paljon yleisemmin kuin ennen. Ainakin puheiden tasolla harva rikas haluaa enää kontrolloida köyhiä; sen sijaan huono-osaisuus halutaan poistaa. Samaan aikaan ylitsepursuava vauraus ja teollis-tekninen kulttuuri ovat luoneet globaaleja ongelmia, joiden katsotaan uhkaavan sekä ihmiskunnan että luonnon tulevaisuutta. Siksi rikkaissakin maissa on nyt trendikästä downshiftata itsensä köyhemmäksi, kauemmas kulttuurista ja lähemmäs luontoa.

Jos kulttuuri ei ole enää itsestäänselvästi hyvis ja luonto pahis, niin miksei luontoa, luonnollisuutta ja niihin liittyvää puremistaipumusta voisi suojella kulttuurilta myös jalkapallokentillä? Voisiko Suárez olla joillekin sankari siksi, että hänen puraisunsa on pieni mutta selvästi ärsyttävä piikki sivilisaation lihassa?

janne

 

Advertisements

1 kommentti

Kategoria(t): Urheilu

One response to “Pureman semiotiikkaa

  1. Ulla-Riitta Mikkonen

    hyvä analyysi terveisin antropologian ope.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s