Haavakko

Kuva

Hetki ennen laukausta.

Metsästyksen etiikan yksi kulmakivistä on se, että liipasinta painetaan vain silloin kun ollaan aivan varmoja pudotuksesta. Haasteena on se, että täysin varmoja laukauksia ei ole olemassakaan – näköjään ainakaan minulla.

Kuvan teeri oli ihanne-etäisyydellä ja ammuin siihen kiikarikiväärillä laukauksen, joka tuntui kaikin puolen hyvältä ja varmalta. Lintu nousi siivilleen ja putosi saman tien alemmille oksille. Se jäi katveeseen ja oletin ettei se pääse enää lentoon, joten otin haulikon ja lähdin kävelemään lähemmäs. Valitettavasti olin väärässä: lintu pääsi kuin pääsikin lentoon ja liihotteli suon toiseen laitaan. Perkasimme alueen kahden koiran kanssa, mutta teeri jäi löytymättä.

Kuva

Lähdin hakemaan lintua, mutta sepä ei jäänytkään odottamaan minua.

Jos en ampunut linnulta oksaa jalkojen alta, niin metsään jäi tietääkseni ensimmäinen haavakkoni. Laukaus jäi lintukauden viimeiseksi: loppureissulla oli vielä jonkinmoisia paikkoja, mutta ampumiskynnys nousi haavakon takia tavallistakin korkeammaksi. Onneksi kaksi edeltävää laukausta päättyivät onnistuneisiin pudotuksiin: ammuin puuhun ukkoteeren sekä koppelon, joka sattui lentämään sopivasti jänispassini viereen.

Ensi kaudeksi täytyy harjoitella ampumista enemmän. Autottoman pääkaupunkiseudulla asuvan metsästäjän ongelmana on vain se, ette näillä seuduilla ole ampumarataa johon pääsisi järkevästi julkisella liikenteellä.

Teeripuiden tähyilyä

Janne

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Metsästys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s