Paloheimon suuri harppaus

Sambian köyhimmissä kodeissa ei ole kirjoja tai kyniä. Opetus alkaa siitä, että lapset totuttelevat piirtämään ja selaamaan kirjojen sivuja.

Eero Paloheimo kritisoi hiljattain kehitysapua Hesarissa. Mielipideosaston vilkkaan keskustelun innoittamana lukaisin vihdoin loppuun hänen kirjansa Tämä on Afrikka.

Kirjassa Paloheimo pitää nykymuotoista kehitysapua Afrikalle niin tuhoisana, että se tulee lopettaa. Kehitysapu on Paloheimolle auttajien hyvän omatunnon ylläpitämistä ja epäonnistunutta länsimaistamista, joka estää afrikkalaisia etsimästä ongelmiinsa omia ratkaisuja.

Väite ei ole täysin perätön. Ulkopuolisesta avusta riippuvaisten afrikkalaispäättäjien on ollut pakko hyväksyä avunantajien ja velkojien reseptit köyhyyden poistoon. Avunantajien reseptit ovat osoittautuneet monesti vääriksi, eivätkä avun kohteetkaan ole sitoutuneet tosissaan ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin.

Aputeollisuus imee rattaisiinsa kyvykkäimmät afrikkalaiset ja heidän luovuutensa. Miksi menestyvän, koulutetun afrikkalaisen kannattaisi työskennellä oman hallituksensa leivissä pienipalkkaisena virkamiehenä, kun ulkomaisessa apujärjestössä maksetaan moninkertaisia palkkoja? Tai opettaa yliopistossa tai pistää pystyyn omaa bisnestä. Aputyöntekijän siivoojanakin saattaa tienata paremmin kuin peruskoulun opettajana.

Epäonnistumisista huolimatta Paloheimo haluaa antaa mahdollisuuden sekä Afrikalle että kehitysavulle. Hänen apureseptinsä on seuraava: moninkertaistetaan kehitysavun määrä yhden sukupolven ajaksi. Sinä aikana kaikki afrikkalaiset lapsista vanhuksiin saavat kehitysavun turvin hyvän koulutuksen. Sen jälkeen apu lopetetaan ja afrikkalaiset jätetään oman onnensa nojaan, etsimään ongelmiinsa omia ratkaisujaan. Aikamoinen taikatemppu: suuri ja monitahoinen ongelmavyyhti ratkaistaisiin yhdellä yksinkertaisella konstilla.

Monen Afrikan maan budjetista puolet katetaan kehitysavulla. Sillä pidetään pystyssä terveydenhuoltoa, vesihuoltoa, ruokaturvaa ja niin edelleen. Mahtaako Paloheimo todella ajatella, että tämä kaikki ajettaisiin alas samalla, kun kaikki afrikkalaiset patistetaan koulunpenkille. Onko koulutuksesta hyötyä, jos kaikki ovat sairaita, nälkäisiä, janoisia tai kuolleita? Ja vaikka koulutus antaakin paremmat avaimet etsiä ongelmiin ratkaisuja, niin mahtavatko koulutetutkaan ihmiset pystyä ratkaisemaan valtavaa ja pitkän ajan kuluessa syntynyttä ongelmavyyhteä pelkästään koulutuksen avulla? Kuulostaa Maon Suurelta harppaukselta.

Kirjana Tämä on Afrikka oli työlästä luettavaa. Lukiessa syntyi semmoinen kuva, että Paloheimo on siirtänyt kirjaansa sellaisenaan jokaisen tapahtuman ja keskustelun, jonka hän on Afrikan-matkoillaan kirjannut ylös. Ei ihme, että ensimmäisellä lukukerralla kirja jäi kesken.

Janne

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjat, Maailmanparannus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s